Banneri

Banneri

Saturday, 31 December 2016

Vuosikatsaus 2016


Perinteinen vuosikatsaus eli kuukauden ensimmäisen postauksen ensimmäinen miete ja kuukauden viimeisen postauksen viimeinen miete. 

Iloa ja valoa uudelle vuodelle 2017. 
---





1.
Unirytmi on edelleen iltatyöläisen, herätään puoli kymmeneltä. Etäpäiväläinen B lähtee asioille verokorttinsa kanssa, minä vielä varmistelen bussiyhteyksiä. Taidanpa tehdä toiselle odottaessa maukkaat eväsvoileivät.
(…)
Tehdään sängystä sohva, puisesta kirjoitustasosta sohvapöytä ja katsotaan elokuvaa. Kädet tarraa kiinni, katse harhailee ruudulta.
– Katso elokuvaa.
– Enhän katso. Minä katson sinua. 


2.
Paistan quesadilloja B:n tekemästä kastikkeesta. Korkataan kuohujuoma – tästä alkaa tulla jo tapa. Rehellisyyden nimissä minä odotan jo nyt paluuta. Sitä kun istutaan kahdeksannessa kerroksessa tämän saman vihreän pöydän ääressä, syömässä quesadilloja ja nostamassa maljaa kotiinpaluulle, jälleennäkemiselle.
(…)
Auringon laskettua alas ja aaltoihin, aina yhtä tunnelmallista: puiset veneet ja pastellitaivas. Ulkosuihku ja kookosöljyä iholle.

Illalliseksi masala dosa toisen kerroksen parvekkeella. Ilta jo ehtii, nukkumaan tekee jo mieli. Onhan kello jo melkein yhdeksän. 


3.
Aamupalan jälkeen väsymys ja vaakataso. Uni tulee houkuttelematta. Unisaumat poskessa, kuolavana olkapäällä. Taisivat tulla päiväunet tarpeeseen.

Istun keittiössä syömässä appamia ja katkarapucurrya ulko-oven käydessä. Tuttu suomalainen mies Batan sandaaleissa, polvimittaisissa shortseissa, intialaisessa kauluspaidassa ja miesnutturassa. Iloinen jälleennäkeminen vuosien jälkeen. Teevettä tulemaan, Tulsi ja Pukka, pussiteellä mennään. Verannalla vaihdetaan kuulumisia.
(…)
Isä on asemalla vastassa, ja kohta katkarapupiirakka uunissa. Keittiön pöydän äärellä syödään kahdestaan. Avaimetonna on vaikea kotiutua, pitää odottaa vielä vähän aikaa sohvalla viltin alla sitä toistakin palaavaksi.

Vihdoin kuuden jälkeen saapuu hänkin. Kotikadulla kohdataan ja matkatavarat jaetaan. Yhdessä noustaan kotiin, kahdeksanteen kerrokseen. Ja sitten kaikki on niin kuin ennenkin?


4.
Kello soittaa kuudelta. Kesken katkeaa, uni. Etenkin kun toinen on herännyt (ja herättänyt) puoli viideltä ja lähtenyt omalle asemalleen viideltä. Mutta voi taivas, se punertaa lupaavasti. Jotain vangitsevaa, voimauttavaa siinä aamunkoitossa on.

Hiukset kosteina levitän violetin mattoni sille ainoalle vapaalle lattiakaistaleelle. Siihen lattialle istun kasvot ikkunaa kohden. Ajastan vanhan nokialaisen merkkiääneksi, ettei mene pranayama pitkäksi. Annan silmien sulkeutua ja istun vaan.
(…)
Käännyn vasemmalle ja kohtaan etsimäni. Hymyilyttää. Jatkan raiteiden suuntaisesti kohti aseman parkkipaikkaa. Veturin jälkeen kallistan päätäni. Aamuaurinko kasvoillani. Silmäluomet sulkeutuvat hetkeksi, ja tunnen, auringon sisälläni.

Ensimmäinen aamu.


5.
Juttuni joogaopettajakoulutuksesta Intian Mysoressa luettavissa tuoreimmassa Sport-lehdessä. 


7.
Pää laukeaa esimiehen toimistossa. Yksipuolinen puukonisku ja arvaamattomasti purkautuva kipugeysir. Migreeni. Siinä laitosvalojen loisteessa seison silmiäni siristellen, jokaista naurahdusta ja tahatonta eteentaivutusta pehmeästi pohjustaen, peläten. Sataa kyyneleitä ikkunaan.
(…)
Iltakymmeneltä viimeistely ja valmiiksi: kaksi välikerrosta ja kevät/syystakki. Huivi vielä. Hyinen heinäkuu ja ulkokeikka. Pariisin Kevät Mustalahden satamassa. Hypnoottinen syke, laulajalla hurmaava preesens.

Mä otan ainoastaan 
rakkautta vastaan.

Kotiin tummaksi taittuneen Hämeenpuiston halki. Vettä tulee taivaasta.


8.
Palkaton kesälomani huipentuu hiljaisuuteen. Vetäydyn kotiini mietiskelemään elämän tarkoitusta.

1. Joogaa aamuin ja illoin.
2. Tiedostava syöminen.
3. Hiljaisuus.
4. Puhelittomuus / somettomuus.
5. Toimistotunti klo 16–17 mahdollisten välttämättömyyksien hoitamiseen. (Tämä kohta saattaa väliaikaisesti horjuttaa kohtien 3 ja 4 toteutumista.)
(…)
Kotimatkalla sisin pulppuaa elämää – mitä kaikkea voikaan tapahtua, kun jaksaa lähteä työpäivän päätteeksi Kangasalan kirjastoon.


9.
Tulee idea, tulee mieliteko. Siihen tarvitaan värikkäitä kangaspaloja. Mun mekot! Ensi alkuun ne epäonniset. Siinä paljaalla parketilla istun mekkojani tylsillä saksilla palasiksi leikaten.
(…)
Tulee hiljaisuus. Tulee maailmankaikkeuden kappalevalinta.

Kaikki mitä luulit on valetta
Mikään siitä ei enää oo totta
Ajatukset ja luulot yksitellen putoaa
Tyhjyyteen ja luulen että ne ei enää palaa

Soi Pariisin kevät.


10.
Aamu.

Herään kellotta seitsemän jälkeen. Lisäunta toivon, mutta kadotettu on, unitila. Hetken loikoilen, itseäni oikoilen. Kahdeksalta matto auki, ja istumaan. Tänään pitää kellottaa, (aamulla on aikataulu), se on 31 minuuttia, tarkasti.

On jooga liukunut (lupaa kysymättä) kundaliinijoogan puolelle. Mahtuu puolituntiseen eteentaivutuksia ja lonkkien avauksia. Kiitos ja kumarrus. Sitten suihku ja pieni, sievä aamupala. Valmistautuminen ohjatulle tunnille: mukava toppi ja Preman seepralegginssit. Violetti matto rullalle ja siihen koulusta saatuun kassiin.  
(…)
On taivas jakautunut. Oikealla valkoisen valoisaa, vasemmalla harmaan hämärää. Horisontissa kapeana kaistaleena lystikkäitä, pian punertavia pilviä. Tasaisen vaaleansininen taivas pilvien päällä. Siinä istuessani tulee ilta, tulee yö.

Ja sitten lopulta aamu. Aina se tulee, aamu. Uusi aamu. 


12.
Unta, yksi kokonainen yö. 
Matollani tietoisuutta availlen, tavaillen. 
Loppua kohti kiihtyvä aamupala. 
Yhdeksitoista asemalle, puolessatoista tunnissa perillä. 
Ystävä siellä, missä raide loppuu. 
Kaksi vuotta – onko siitä niin kauan?
(…)
On uusi lippu ostettava. 
Onneksi jo piakkoin punaisen bussin yläkerroksessa. 
Takki päälle ja kiinni. 
Antakaa minun hukkua hämärään. 

Asemalta Hatanpään valtatietä Hämeenkadulle. 
Keskustorin halki, kotiin, kahdeksanteen. 
Tämä on kuitenkin minun kaupunkini. 

Tämä on kuitenkin minun elämäni. 


Saturday, 3 December 2016

Lähiössä


Unta, yksi kokonainen yö. 
Matollani tietoisuutta availlen, tavaillen. 
Loppua kohti kiihtyvä aamupala. 
Yhdeksitoista asemalle, puolessatoista tunnissa perillä. 
Ystävä siellä, missä raide loppuu. 
Kaksi vuotta – onko siitä niin kauan?

Yayoi Kusama. 
Japanilaisen pilkkukuningattaren näyttely.
Pilkkuja, pilkkuja, pilkkuja. 
Pakkomielteitä ja pilkkuja. 
Pilkkuja, pilkkuja, pilkkuja.  

Kauppakeskuksessa. 
Kiireen, kulkemisen keskellä tila.
Olla, istua. 
Siinä sitten, elämä auki. 
Ja enemmänkin.  

* * *

Asemalla hän. 
Vieras. Tuttu. Vieras. 
Emme kohtaa, emme kosketa. 

Lähijunassa kuulumisia.
Väärä puheenaihe. 
Täyttää suru sisimpäni. 
Kääntyy katse, jonnekin, sinne, ulos, pimeyteen. 
Heijastuu ikkunasta talven valkaisemat kasvot. 

Asemalla uimahallikaakelit ja syrjäytynyt graffiti. 
R-kioski ja pikapitserioita. 
Likaista lunta. 
Paikallisbussissa ei kelpaa käteinen. 
Eteenpäin, kuski viittoo. 

Päättärillä pois. 
Ylämäki ja hankeen poljettu oikopolku. 
Sisään suoraan keittiöön. 
On kodissa kaksi huonetta ja kylppäri. 

Istun mustalla tuolilla, mustan pöydän ääressä. 
Katse vaeltaa, etsii jotain tuttua. 
Mutta alku on uusi. 
Uutta ovat, huonekalut, kodinkoneet, tekstiilit… 

Sitten: mentävä on jo. 
Hoputan, mutta hän vaihtaa vielä kengät.
Oikopolulta päästyäni, näkyy, linja-auton takavalot.  
Kävellään lähijuna-asemalle. 
Ison tien vartta, pakkasen puremana. 
On lähijuna myöhässä. 
Ja myöhästyy entisestään – on joku päättänyt päivänsä raiteille. 

Helsingissä myöhässä, ei merkittävästi, mutta riittävästi. 
Jyrkät rullaportaat alas, yksi väli metrolla. 
Rullaportaat ylös, alas, juosten.
Kampin kellarissa näkyy, linja-auton takavalot.
Selkä seinää vasten, henkeäni haukon.  
Joko sinä tajuat? 

On uusi lippu ostettava. 
Onneksi jo piakkoin punaisen bussin yläkerroksessa. 
Takki päälle ja kiinni. 
Antakaa minun hukkua hämärään. 

Asemalta Hatanpään valtatietä Hämeenkadulle. 
Keskustorin halki, kotiin, kahdeksanteen. 
Tämä on kuitenkin minun kaupunkini. 
Tämä on kuitenkin minun elämäni. 



Wednesday, 12 October 2016

Jakautunut // Divided


Yksi sunnuntai, elämästäni.
---



Aamu.

Herään kellotta seitsemän jälkeen. Lisäunta toivon, mutta kadotettu on, unitila. Hetken loikoilen, itseäni oikoilen. Kahdeksalta matto auki, ja istumaan. Tänään pitää kellottaa, (aamulla on aikataulu), se on 31 minuuttia, tarkasti.

On jooga liukunut (lupaa kysymättä) kundaliinijoogan puolelle. Mahtuu puolituntiseen eteentaivutuksia ja lonkkien avauksia. Kiitos ja kumarrus. Sitten suihku ja pieni, sievä aamupala. Valmistautuminen ohjatulle tunnille: mukava toppi ja Preman seepralegginssit. Violetti matto rullalle ja siihen koulusta saatuun kassiin.   

(Keski)päivä.

Sunnuntaiaamu. Kello puoli yksitoista. Keskustassa on hiljaista. Keskustorin suihkulähde Raatihuoneen edessä puskee pisaroita ylös, ylös, ylös. Ilmassa ne yhtyvät sadeveteen. Rops, rops, rops, sateen ropina, sateenvarjon tuolla puolen. Harmaata, harmaata, harmaata.

Hämeenkatua Tuomiokirkonkadulle ja edelleen Verkatehtaankadulle. Alhaalla ovisummeri, löytyy toisesta kerroksesta tänne muuttanut ensimmäinen joogakouluni Om Yoga. Tänään tarjolla erityispitkä Happy Hips Flow -tunti. Opettajana intialaista opettajaansa minullekin suositellut Matti Pääaho. Syttyy valo silmissä, tuttuja, tavallaan.

Iltapäivä.

Jää varjo, vasta tihkusateen tullen sen muistan. Enkä enää jaksa palata. Lonkissa uudenlaisia tuntemuksia, on kepeyttä, kuplivuutta. Olipa kiva tehdä uudenlaisia asanoita lantion ja lonkkien avaamiseksi.

Kotona kahdeksannessa runsas, reilu salaatti ja eilinen quesadilla pannulla paistaen. Siinä syödessäni saapuu hän. Tervetuloa. Tänään en enää yritä keskustella. Hän käy läpi tavaroitansa. Siinä menee tunti, toinen, kolmaskin.

Ollaan nyt siinä pisteessä, että ihan väsyn toisen lähtemisen odottamiseen. Siihen sängylle itseni suoristan. Taas ne tulevat. Singotakseen takaisin ja takaisin ja takaisin. Sanasota. Ensin kuori kovana, mutta pehmenee sekin sitten. Iholle, ja läpi.

Ei paikkaa paeta. Lenkkarit jalkaan ja takki päälle. On päästävä pois, pois, pois. Sulkeutuu ovi, avautuakseen. Kaikuu, rappukäytävässä kaikuu. Hei naapurit, me oltiin taas yhdessä kotona. Alas katutasoon, siihen paljaalle portaalle parkkeeraten. Istun, odotan.

Paluu kahdeksanteen, kun arvelen hänen jo lähteneen. Ei, hän on vieläkin täällä. ”Tarvitsen apua kassieni kanssa.” Aivan. Hyvä on. Minä autan. Mutta sitten taas se tulee, sanasota. Ei, ei, ei! Keittiön ikkunassa happea haukon, ei, ei riitä. Poistun toistamiseen. Hän seuraa perässä tuuletusparvekkeelle. ”Minä lähden nyt.” Tuijotan alas asfalttiin, vielä silloinkin kun hän poistuu alaovesta ja koukkaa kadulle.

Jalat pettävät. Selkä seinää vasten. Itken.

Hän soittaa. Harkitsen, mutta vastaan. En sano sanaakaan. ”Se kastike jäi.” Kiikutan kastikkeen juoksujalkaa tavaratalon kulmalle. Ojennan pakasterasian, mutten pysty katsomaan silmiin. ”Kiitos, nähdään.”

Hän lähtee. Vasta nyt nostan katseeni. Kävelee kahden kassinsa kanssa. Vetää toista ensin perässään, mutta nostaa senkin sitten ilmaan. On käveltävä nopeasti, hänellä on kiire. Katson selkää, katson miestä, katson kulkua. Ja tunnen, rakkautta. Aina vaan, rakkautta.

Ilta.

Jatkuu elämä. Pyörii, pyykkikone. Saa quesadilla seurakseen salaatittoman salaatin. Lautasella on avokadoa, kurkkua, sinihomejuustoa ja pähkinöitä.

Tee(n) vettä, teevettä. Paketissa punainen kukka vaaleanpunaisella pohjalla. Love me truly. Ostin sen eilen, itselleni. Herkkukipossa lakritsia ja suklaata, Fazerin lakritsiraetta ja Maraboun Daimia. Tänään ei lasketa.

Ikkunalaudalla kaksi vaaleansinistä kynttilää. Ei vielä hämärää ole, mutta liekki lämmittää. Minun kaupunkini kynttilöiden takana. Anttila. Tammer. Tuomiokirkko. Tays. Luotiviivasta oikealla Kalevan kirkko, asematorni, Torni, Keskustorin Vanha kirkko, Ortodoksikirkko ja Ilves. Vasemmalla vähemmän.

On taivas jakautunut. Oikealla valkoisen valoisaa, vasemmalla harmaan hämärää. Horisontissa kapeana kaistaleena lystikkäitä, pian punertavia pilviä. Tasaisen vaaleansininen taivas pilvien päällä. Siinä istuessani tulee ilta, tulee yö.

Ja sitten lopulta aamu. Aina se tulee, aamu. Uusi aamu. 


Sunday, 4 September 2016

Muistojen helminauha


Tulee idea, tulee mieliteko. Siihen tarvitaan värikkäitä kangaspaloja. Mun mekot! Ensi alkuun ne epäonniset. Siinä paljaalla parketilla istun mekkojani tylsillä saksilla palasiksi leikaten.

Se hame. Siitä kovin kauniista siniruskeasta kankaasta, jonka ostin, kun tavattiin ihan ensimmäistä kertaa. Siitä piti tulla mekko, mutta useamman epäonnisen vaiheen jälkeen siitä tulikin hame. Tosin mekon puolittaminenkaan ei poistanut ensimmäisen ompelijan tekemiä virheitä: kieroja saumoja ja erikokoisia taskuja. Palasiksi.

Se vaaleanpunainen pallomekko, jonka naapurin ompelija lupasi tehdä, mutta hän delegoikin työn oppilaansa ommeltavaksi. Siitä(kin) tuli täysi susi. Palasiksi.

Se pallomekko, josta piti tulla ihanan ilmava, mutta siitä tulikin kapea ja kireä. Kyllähän sitä saumoista avattiin, mutta eihän se silti mielikuvaani vastannut. Palasiksi.

Se mekko, jonka toteutuksessa ompelija sooloili. Soolo olisi saattanut vielä mennäkin, mutta kun se oli niin epätarkasti ommeltu, taskuthan sen heti katsomalla kertoivat. Palasiksi.

Se violetti batiikkikassi, jonka kotikadun ompelija teki kaupanpäälliseksi. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta en enää käytä sitä. Se ei enää tuota minulle iloa. Palasiksi.

Palaset silittäen ja kolmioiksi leikaten. Ompelukoneella pitkät sivut yhteen ja oikeinpäin kääntäen. Valmiit viiriliput raudalla silitellen.

Vinonauhaa ja siihen sopivaa lankaa pitää hakea oikeasta kangaskaupasta. Sitten lattialla kuoseja kokeillen, sommitellen. Lopulta viiriliput vinonauhaan nuppineuloilla kiinni, vielä kerran silittäen ja sitten ompelukoneella päästellen.

On viiri valmis. Ripustan sen heti huonettani, rakasta kotiani halkomaan. Siinä se on, muistojen helminauha. Elettyä elämää. Elettyä. Elämää.  

* * *

Hän viikkaa rekissä roikkuneet paitansa yksi kerrallaan.

”Keksitäänkö joku kiva muisto jokaisesta paidasta?”

Ei vastausta.

”Se violettimusta sinulla oli Sunyanissa. Ja tuo oranssi Kumasissa. Tuo violettikeltainen on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, minä niin pidän siitä. Ja se keltaoranssisininen, siitä tulee mieleen Cape Coast.”

Yksin osallistun.

Kysyn koulusta. Kysyn työharjoittelusta.

Ei vastausta.

”Miksi olet niin ärtynyt?”
”Tarpeettomia kysymyksiä.”

Tulee hiljaisuus. Tulee maailmankaikkeuden kappalevalinta.

Kaikki mitä luulit on valetta
Mikään siitä ei enää oo totta
Ajatukset ja luulot yksitellen putoaa
Tyhjyyteen ja luulen että ne ei enää palaa

Soi Pariisin kevät.


Monday, 22 August 2016

Myönnän. Minä olen...


… ostanut uusia vaatteita.

Muistattehan sen vuosi ilman uusi vaatteita -haasteen? Niin päätettiin elokuussa 2015. Alusvaatepoikkeuksesta ja kolmen vapaavalintaisen tuotteen optiosta sovittiin heti kättelyssä.

Yksitoista kuukautta pärjäsin vanhoilla vaatteillani. Ystäväkirpputori pelasti joogaopettajakoulutuksen Intiassa – kurssia varten ostin uutena ainoataan kolme joogaan sopivaa alustoppia.

Alustoppien lisäksi ostin uutena ainoastaan alusvaatteita ja sukkia. Ostohaluja ei juurikaan ollut. Paitsi Intiassa, kaikki ne värit ja kuosien keveys, mutta yhtään en lipsunut.

Ja sitten tuli heinäkuu 2016 ja alennusmyynnit. Ja minä tiesin tarkkaan, miten vaatekaappiani pitäisi päivittää. Kuukausi olisi vielä pitänyt paastota, mutta minä sitten järkeilin, että mitäpäs jos. Ja niin minä sitten ostin tarvitsemani – ja tässä vaiheessa todellakin tarpeeseen tulleet – vaatekappaleet. Ja sitten se oli tehty, vaatekaapin päivitys kuukausi etuajassa. Että sori siitä.

Yhdet liian kuluneet työhousut pitää vielä päivittää, mutta muuten aion ”jatkaa” paastoani vuodenvaihteeseen asti. Sitten voinen taas päivittää todelliset tarpeeni. En usko, että totaalikieltäytyminen (kokonaisen vuoden mittakaavassa) on minua varten – ostan vaatteita muutenkin harvakseltaan ja harkiten – mutta jokin tällaisessa periaatepaastossa viehättää.

Mitäs haastetta sitten kokeillaan? Tuolihaastetta?

Sunday, 21 August 2016

Kerran Kangasalla // Visiting Kangasala


Kaikki alkaa joogasutrista, tai oikeastaan Måns Broon suomentamasta ja toimittamasta teoksesta Joogan filosofia (2010), josta Patanjalin joogasutrat löytyvät ensimmäistä kertaa suoraan alkuperäiskielestä sanskritista suomennettuina (ja selitettyinä). Sen perässä pitää lähteä Kangasalan kirjastoon.

Teos löytyy hyllystä omalta paikoilleen, Bhagavad-Gita siitä vierestä sille seuralaiseksi.

On loppukesäinen iltapäivä niin kaunis ja korea, ettei lähiseutututkailulle voi sano ei. Käy kulku Kangasala-talon kautta kirkolle.

Hautausmaalla se auringon osoittama penkki. Siinä istuessani huomaan muualle haudattujen muistomerkin. Merkillistä, aivan hiljattain muistelin omia isovanhempiani ja halusin vierailla heidän haudoillaan.

Aurinkokävely kirkkomaalla. Viehättävän hautuumaan yksinvaltias on korkealle kurottava tammivanhus. Vasta puun juurella se paljastuu haudaksi. Tähän on haudattu uruntekijä Anders Thulé.

Eteen ja ylös, näkötorni-kyltin innostamana. Torni harjun huipulla elottoman oloinen, mutta kappas, ulko-ovi ei olekaan lukossa. Hämärässä kierrerapputornissa ylös näköalatasanteelle. Aukeaa seesteinen kansallismaisema järvineen, metsineen ja peltoineen. Vaikka kuinka puiden ystävä olenkin, voisi muutaman männyn harventaa esteettömä(mmä)n näköalan tieltä.

Korkeaharjun näkötorni pitäisi ehdottomasti ottaa hyötykäyttöön: (kesä)kahvila alakertaan ja laudoitettu kattoterassi erilaisten tapahtumien näyttämöksi. Kangasala, mitä te vielä odotatte?

Harjun juurelta löytyy mielenkiintoinen tiilirakennus, jonka edustalla on asuntoesittelykyltti. Uteliaisuuspuuskissa asuntoon astellen ja ostajaehdokasta esittäen. Rakennuksen historiasta kysyttäessä selviää, että kyseessä on entinen urkutehdas. On Thulén läsnä täälläkin. Mä oksalla ylimmällä.

Kotimatkalla sisin pulppuaa elämää – mitä kaikkea voikaan tapahtua, kun jaksaa lähteä työpäivän päätteeksi Kangasalan kirjastoon.